Missä olit, kun Michael Jackson kuoli?

Muistatko? Itse muistan tuon päivän erittäin hyvin.

25.6.2009 olin kotona, herännyt juuri pitkiltä yöuniltani ja avasin kännykän. Se tulvi yön aikana tulleita tekstiviestejä, joista kaksi oli äidiltäni. Hätäännyin, että kotona on sattunut jotain ja luin äitini viestin ensimmäisenä. Hän oli vahingossa lähettänyt saman viestin kahdesti. Muistan sen vieläkin hyvin vaikka se onkin jäänyt jo vanhan puhelimeni syövereihin: "Jumalan armo on ihmisen ymmärryksen yläpuolella. Otan osaa, Michael on kuollut. Hän on päässyt perille".

Vaikka tuosta on jo/vasta neljä vuotta ja mielestäni olen päässyt surun ja pettymyksen kanssa jo melko hyvin eteenpäin, tuon tekstiviestin muisteleminen tuo aina kyyneleet silmiin.

Äitini viesti oli ainoa missä luki mitä oli tapahtunut. Kaikki muut kavereiden viestit (kauimmat Uudesta-Seelannista asti) toistivat samaa lohdutonta "kuulin suru-uutiset, miten voit, tulit heti mieleen" -sanomaa. Aamu meni epätoivoisessa pyörimisessä. En ollut uskoa sitä. En halunnut uskoa, mutta uskottavahan se oli. Kaksi tuntia minulla oli aikaa sulatella asiaa ja sitten oli lähdettävä töihin. Siellä oli vaikeaa. Se oli vain kesätyö, en ollut kertonut kenellekään mitään henkilökohtaista itsestäni, enkä halunnut kertoa tätäkään. Kävin välillä vessassa itkemässä, koska en halunnut itkeä muiden nähden. En halunnut, että minulta kysellään mitään. Surullista oli myös se, että kukaan muu ei tuntunut välittävän Michaelin kuolemasta kuin minä. En kuullut kenenkään päivittelevän asiaa. Kaikki jatkoivat elämäänsä normaalisti, mutta minä surin eniten mitä ikinä elämässäni olen surrut. Pidättelin surua sisälläni koko kesän ja esitin normaalia. Kukaan silloisista työkavereista ei tiedä vielä tänäkään päivänä miten rikki olin.

En ollut uskoa, että elämäni suurin unelma murskaantui niin totaalisesti yhtenä kauniina kesäpäivänä. Pikkutytöstä asti odottamani unelma nähdä Michael Jackson livenä konsertissa oli toteutumassa, liput oli tilattu ja lähtölaskenta alkanut ja sitten käy näin. Jokainen jolla on joku suuri unelma, sellainen jonka toteutumista on odottanut aina, sellainen jonka toteutumisella olisi oikeasti jotain merkitystä, sellainen jota ilman tuntuu ettei voi elää, ja se joka on kokenut sen unelman murskaantumisen voi varmasti samaistua tuntemuksiini.

En muista elämääni ilman, että olisin ajatellut Michael Jacksonia ja tämän näkemistä livenä. Pienestä pitäen muistan ajatelleeni asiaa, välillä päivittäin välillä erittäin harvoin, mutta kuitenkin, se ajatus on kulkenut mukanani lähes koko elämäni. Monet MJ-fanit (tai muutkin fanit) voivat varmasti samaistua siihen, kun löytää itsensä ajattelemasta, että mitäköhän se minun idolini juuri tällä hetkellä tekee. Muistan monet kerrat ajatelleeni epätodellisena, että Michael Jackson on oikeasti olemassa tälläkin hetkellä samaan aikaan kanssani samalla maapallolla. Voi milloinka näkisin hänet.

En nähnyt häntä ikinä.

Monesti hänen kuolemankin jälkeen huomasin ajattelevani ihan sadasosasekunnin verran, että "sitten kun näen Michael.... eikun... enpäs näekkään ikinä". Meni monta vuotta, ennen kuin opin ymmärtämään sen, että Michael Jacksonia ei ole enää olemassa. Kun on koko elämänsä odottanut näkevänsä hänet eikä ole nähnyt, on vaikea päästää siitä ajatuksesta irti.

Viime vuoden Los Angelesin matka oli tähän astisen elämäni tärkein matka. Pääsin käymään idolini luona. Vaikkakin haudalla, mutta se tuntui silti tärkeältä. Matka oli myös käännekohta omassa surussa ja pettymyksessäni. Sen jälkeen olen ollut sinut asian kanssa, niin hyvin kuin asian kanssa voi sinut olla. Jos sitä alkaa oikein ajatella, surettaa ja suoraan sanottuna v**tuttaahan se, mutta enää minulla ei ole tarvetta märehtiä asiaa. Olen hyväksynyt sen. Tämä nyt meni näin ja tällä oli joku suurempi tarkoitus. Itselleni se suurempi tarkoitus oli ihanat ihmiset joihin olen tutustunut. Ne hienot hetket mitä olen kokenut. Michaelin kuolema ikään kuin potkaisia minua persuuksille, että menes nyt elämään ja kokemaan asioita äläkä jää tuleen makaamaan. Olen matkustanut ympäri maailmaa fanitukseni perässä ja käynyt katsomassa muiden artistien konsertteja ja kokenut mahtavia hetkiä ja onnentunteita.

Jos olisin nähnyt Michaelin livenä, olisin ollut maailman onnellisin tyttö, mutta en varmasti olisi kokenut niin paljon kuin nyt olen kokenut. En varmaankaan olisi tutustunut noin moniin ihaniin ihmisiin enkä olisi matkustellut ja kokenut niin paljon kuin heidän kanssaan olen kokenut. Kaikella on tarkoituksensa, asioilla on tapana järjestyä ja elämä jatkuu.

Päivä on jäänyt monen muunkin mieleen. Puolitutut ovat kertoneet minulle muistonsa tuosta päivästä kun Michael Jackson kuoli. Se päivä jää varmasti historiaan kuten niin monet muutkin suuret kansainväliset uutiset. Muistatko sinä missä olit, kun Michael Jackson kuoli?

P.S. Ja niinkuin vannoin olevani jo sinut asian kanssa, huomaan kyynelehtiväni tänäkin päivänä. Mutta ei tämä lohdutonta itkua ja kaipuuta ole. Tästä selviää. Välillä pitää itkeä ollakseen taas onnellinen. Sydän puhdistuu, kuten rakas miesystäväni sanoo. :)